Tämä blogi on ollut alusta asti aika pahasti telakalla, mutta jospa nyt alkaisi olla aika jatkaa tätä.
Tämä marraskuu on ollut aikamoista myllerrystä sisälläni. Ilmeisesti energiat kaikenkaikkiaan ovat hyvin voimallisia nyt ja se on pistänyt minut vastakkain pelkojeni kanssa. Jälleen kerran nousee pintaan perustavanlaatuinen epävarmuus: pidetäänkö meistä huolta vai onko meidät hylätty? Syvällä sisimmässäni uskon, että olemme aina rakkauden kannattamana, kun vain uskaltaisimme luottaa siihen. Silti syvyyksistä nousee pelko, entä jos...
Olen opetellut taas päästämään irti, antautumaan elämälle. Olen taas lyönyt päätäni seinään yrityksillä hallita elämää ja todennut että ei, en siihen pysty. Niinpä päästän irti ja annan mennä. Pelottaa, mutta silti sen teen.
Varmasti sattuu, kun silmut puhkeavat.
Miksi muuten kevät epäröisi?
Miksi muuten pitäisi kaiken polttavan kaipauksemme
olla sidottuna kylmään ja katkerankalpeaan?
Verhottunahan silmukin oli koko talven.
Mikä oikein on uusi, joka hivuttaa ja pakottaa?
Varmasti sattuu, kun silmut puhkeavat,
sattuu sitä joka kasvaa ja sitä joka sulkeutuu.
On varmasti vaikeaa kun pisarat putoilevat.
Pelosta vapisten ne riippuvat painavina,
takertuvat oksaan, paisuvat, vajoavat-
paino vetää niitä alaspäin,
vaikka ne miten takertuvat.
On vaikeata olla epävarma, peloissaan ja hajalla,
ja kuitenkin istua paikallaan ja vain vapista-
vaikeata haluta jäädä paikalleen ja haluta pudota.
Silloin, kun on pahinta eikä mikään auta
puhkeavat puun silmut kuin riemuiten,
silloin kun mikään pelko ei enää pidätä
putoavat pisarat oksalta yhdessä välähdyksessä,
unohtaen kauhistuneensa uutta,
unohtaen pelänneensä matkaa.
Tuntevat sekunnin ajan suurinta turvaansa,
lepäävät luottamuksessa joka luo maailman.
En valitettavasti ole merkinnyt ylös tämän runon tekijää, jos joku tietää niin vinkatkoon. Olen joskus vuosia sitten poiminut tuon jostain kirjasta ja edelleen samaistun vahvasti noihin silmuihin ja vesipisaroihin.
Kaunista joulunalusaikaa Sinulle!
